Kate Wilkie oli juuri lähdössä ulos valokuvaamaan Middlehamin linnan raunioita. Hän oli 24-vuotias taidevalokuvaaja joka kuvasi vanhoja linnoja uutta näyttelyään varten. Kate pakkasi uuden digikameransa mustaan olkalaukkuun ja lähti sitten ulos pimenevään iltaan. Hän oli päättänyt että näyttelyn teemana olisi kuun valossa kylpevät rauniot ja niiden luoma pelottava tunnelma muutenkin kiehtoi häntä.

Määrätietoisin askelin hän käveli pimeällä nummella olevaa tummaa linnaa kohti. Toki hänellä oli taskulamppu mukanaan ettei ihan pilkkopimeässä tarvinnut kulkea ja sen lisäksi Kate oli käynyt tutkimassa linnaa päivällä ja havainnut sen kutakuinkin turvalliseksi. Linnan tummien muurien lähestyessä Kate tunsi kuinka perhoset alkoivat lennellä hänen vatsassaan. Ensimmäinen yö tässä linnassa sai ihonsa kihelmöimään. Kate oli jo nuorena iskostanut mieleensä että jokaisessa uudessa paikassa oli se sitten pelottava tai ei olisi vain se mitä hän sinne veisi. Kate ei uskonut aaveisiin tai mihinkään muuhunkaan yliluonnolliseen mutta hän nautti siitä kun pystyi omilla valokuvillaan luomaan sellaisen mystisen tunnelman. Hän oli laittanut kameraansa mustavalkoisen filmin, se oli hänen suosikkinsa ja muutenkin öisin ei näkynyt värejä.

Kylmä tuuli alkoi puhaltaa pohjoisesta Katen astuessa sisälle linnan puolittain romahtaneesta portista. Maanomistaja oli varoitellut häntä putoilevista tiileistä ja Kate yritti liikkua mahdollisimman hiljaa ettei hänen askeltensa ääni vain saisi hauraasti kiinni olevia kiviä putoamaan. Päästyään pois vaaralliselta alueelta Kate pysähtyi ruohon peittämälle aukealle paikalle, joka oli varmaan joskus ollut sali. Hän sulki silmänsä ja veti syvään henkeä.

Hän rakasti tätä hieman kosteaa yöilmaa, viileää tuulta ja pilvien takaa pilkottavaa kuuta. Yö oli hänen suosikki aikansa päivästä, silloin hän tunsi elävänsä. Aamuisin Katen oli vaikea nousta sängystään ja hoitaa päivittäiset askareensa kuten muutkin "päiväeläjät" mutta hän jaksoi sen kun tiesi että uusi yö koittaisi. Mutta nyt olisi töiden vuoro. Kate otti kameransa esiin ja otti muutaman kuvan murtuneen vallituksen takaa näkyvästä kuusta. Sisimmässään hän aavisti että niistä tulisi oikeita mestarinäpäyksiä.

Kate käveli vähän kauemmaksi ja otti lisää kuvia kuusta ja tummista raunioista. Hetken kuvattuaan Kate istahti kaatuneen pilarin päälle ja laittoi kameransa hetkeksi pois. Hän oli pakannut olkalaukkuunsa myös pienen termospullon, josta hänellä oli tapana juoda kupillinen kahvia ollessaan öisin kuvaamassa. Tottuneesti hän kaatoi itselleen kupillisen lämmintä kahvia ja joi sen nautiskellen taskulamppunsa valossa. Kahvi lämmitti mukavasti ja Kate kuunteli ihanaa hiljaisuutta ympärillään. Sitten hän jatkoi kuvaamista. Nyt olisivat vuorossa linnan sisemmät osat.

Kate käveli rauhallisesti yhden vielä pystyssä olevan tornin juurelle ja otti siitä kuvan. Sitten hän meni sen avoimesta oviaukosta sisään. Puusta tehdyt portaat olivat jo aikoja sitten mädäntyneet pois ja Kate otti kuvan korkeuksissa olevista kattoparruista, jotka luontoa sekä aikaa uhmaten olivat vielä paikoillaan. Hän käveli pois tornista ja otti vielä muutaman kuvan muureista. Nyt saisi riittää tältä illallta, hän tulisi huomenna uudestaan.

Kate pakkasi hyvillään kameransa laukkunsa ja lähti pois taskulampun valaistessa hänen tietään. Katen kävellessä alas nummelta hän vilkaisi linnaa vielä kerran olkansa yli. Hän oli näkevinään jonkin tumman hahmon seisovan murtuneella vallituksella. Kate kääntyi kokonaan ympäri ja katsoi tarkemmin. Kyllä, hän oli varma että oli nähnyt jotain, oliko linnassa ollut joku muukin? Joku jota hän ei ollut huomannut? Katen uteliaisuus heräsi ja hän kääntyi takaisin, ainakin hän voisi varoittaa tuota tyyppiä ettei kiipeilisi vallituksilla. 

Kate astui uudestaan sisään portista ja tähyili ympärilleen taskulampun halkoessa pimeyttä. Hän astui keskemmälle linnaa ja huusi: "Onko täällä ketään?" Kaiku ainoastaan vastasi hänelle, muuten oli aivan hiljaista. Yhtä hiljaista kuin haudassa. "Hohoi!", Kate huusi uudestaan. Ei vastausta. "Minä näin sinut vallituksella, et saisi kiipeillä siellä, voit pudota!", Kate jatkoi arvellen ettei tyyppi kehdannut häpeissään vastata hänelle. Sitten Kate tunsi kylmän suorastaan jäätävän tuulen puhaltavan kasvoilleen. "Sinä et ole sellaisessa asemassa jotta voisit sanoa että mitä minä saan ja en saa tehdä", Kate kuuli jonkun sanovan.

Puhujan ääni oli tullut aivan hänen edestään ja Kate sohi valolla pimeään mutta ei nähnyt ketään. Puhuja oli äänestä päätellen mies Kate päätteli nopeasti. Miehen ääni oli tullut läheltä mutta silti se tuntui tulevan hirveän kaukaa kuin kaivon pohjalta. Kate katseli jokapuolelle mutta ei nähnyt pimeässä ketään. "Kuka siellä?", hän kysyi pieni pelko äänessään. Hänen ei olisi pitänyt enää palata tänne. "Linnan herra", kuului vastaus. Katen taskulamppua pitelevä käsi alkoi täristä, nyt miehen ääni oli tuntunut kuuluvan jokapuolelta, miten se oli mahdollista? Oliko hänellä jokin kaiutin systeemi käytössään? "Missä sinä olet?", hän kysyi yrittäen kuulostaa reippaalta.

Hetken hiljaisuuden jälkeen mies puhui taas: "Etkö voisi jo juosta kirkuen tiehesi?" Pieni hymy nousi Katen kasvoille, tämä tyyppi piti häntä selvästi pilkkanaan. "Tule näkyviin", hän vaati. Taas pitkä hiljaisuus. "Pelkuri", Kate heitti puolihuolimattomasti. Samassa hänen ympärillään alkoi loistaa kirkas vaaleansininen valo. Tämä näky melkein seisautti Katen veret sitten hän näki kuinka jokin ihmisen näköinen olento käveli häntä kohti. Kate halusi juosta pois mutta hänen jalkansa eivät totelleet. Se läheni häntä aina vain ja hengitti jäätävää ilmaa hänen kasvoilleen. Lopulta se oli niin lähellä että Kate saattoi erottaa sen piirteet selvästi.

Hän seisoi vastatusten itseään ainakin kahdeksan vuotta vanhemman miehen kanssa, jolla oli hyvin paheksuva ilme kasvoillaan. Miehen iho oli yhtä kalpea kuin lumi ja hänen siniset silmänsä välkehtivät kuin sininen jää. Miehen kasvoja kehysti pitkä melkein musta tukka, joka ulottui hänen harteilleen asti. Mies oli pukeutunut kauttaaltaan mustaan ja se jollain ihmeen keinolla loisti tuota vaaleaa valoa. "Kukaan ei kutsu minua pelkuriksi, jos täällä joku on pelkuri niin se olet sinä", mies virkkoi kylmällä äänellä.

Kate katseli tätä ihmeellistä ilmestystä kuin noiduttuna. Hän oli pakahtua kauhusta mutta hän ei kyennyt liikahtamaankaan. Koko elämnsä hän oli sanonut itselleen ettei kummituksia ollut olemassakaan mutta nyt niitä oli, ainakin yksi. Mies katseli häntä nyt hieman hämmentyneen näköisenä, vihainen ilme oli kadonnut kokonaan ja Kate rauhoittui hieman. "Sinäpä vasta sinnikäs olet", mies tunnusti ja hänen äänensä tuntui edelleen tulevan jostain kaukaa. 

Kate rykäisi kurkkuaan tuskin kuuluvasti ja katsoi aavetta suoraan silmiin. "Mikä on nimesi?", hän kuiskasi. "Richard Plantagenet", mies vastasi, "kuka sinä olet ja mitä sinä teet minun maallani?" Kate selvitti edelleen kurkkuaan ennen kuin vastasi: "Kate Wilkie." Richard nyökkäsi ja puhui taas: "Ei millään pahalla Kate mutta mene pois." Nyt Kate sai jalkansa taas hallintaan ja hän käveli takaperin portille. Sitten hän juoksi loppumatkan kotiinsa. Hän pani oven varmuusketjun päälle ja lysähti asuntonsa lattialle täristen pelosta ja kylmästä. Tämä oli aivan uskomatonta, takoi hänen päässään. Hän ei ollut koskaan enne nähnyt mitään vastaavaa. Hetken rauhoituttuaan Kate kompuroi jaloilleen ja alkoi laittautua yöpuulle. Päästyään sänkyynsä hän nukahti miltei heti. 

Aamun valjettua Kate nousi ylös ja eilisyön tapahtumat muistuivat oitis hänen mieleensä. Syötyään aamupalan ja siistittyään hieman rönsyileviä vaaleanruskeita kiharoitaan Kate päätti käydä paikallisessa kirjastossa. Hän etsi käsiinsä kaikki Middlehamin linnasta kertovat teokset. Löydettyään ne hän istuutui yhdelle lukusalin vapaista paikoista ja alkoi lukea. Ensimmäinen kirja antoi jo heti valaistusta hänen kysymyksiinsä. "Middlehamin linna oli Englannin kuningas Richard III:nen yksi vakioasumuksista", Kate luki kirjastaan. Seuraavalla sivulla olikin kuva tästä kyseisestä kuninkaasta. Kate tunnisti hänet oitis siksi samaksi mieheksi, jonka oli tavannut yöllä. Ajatella hän oli puhunut oikean kuninkaan kanssa. 

Seuraavana yönä Kate lähti jälleen nummelle. Middlehamin linna kohosi jälleen hänen edessään yhtä synkkänä kuin eilenkin. Se ei kuitenkaan estänyt Katea, hän tiesi nyt mitä odottaa. Hän oli varustautunut pitkään iltaan ottamalla isomman termospullollisen kahvia mukaansa. "Richard Plantagenet oletko täällä?", Kate kysyi astuessaan sisään linnaan. Ei vastausta. "Oletko piilossa jossain?", Kate jatkoi. Hiljaisuus pimeydessä jatkui edelleen. "Richard ole kiltti ja ilmesty minulle", Kate pyysi. 

Kylmä tuulahdus pyyhkäisi hänen kasvojaan ja silmäkulmastaan Kate näki sinertävän valon syttyvän kuin taikaiskusta. "Miksi tulit?", Richard kysyi ja nyt Kate erotti hänen äänessään lievää suuttumusta. "Minulla on kysyttävää", Kate vastasi luontevasti, hän ei pelännyt enää yhtään. "No kysy sitten", Richard myöntyi ja istahti kaatuneelle pylväälle. Kate istuutui häntä vastapäätä toiselle kaatuneelle pylvään pätkälle. "Sinä olet varmasti yksinäinen", Kate virkkoi ja katsoi Richardin jylhäpiirteisiä kasvoja. "No en nyt sanoisi niinkään, on minulla Gareth seuranani", Richard selvensi.

Selventääkseen sanojaan Richard vihelsi pitkän aavemmaisen vihellyksen, joka kaikui kolkosti kiviseinämillä. Samassa varjoista laukkasi esiin suurin koira, jonka Kate oli koskaan nähnyt. Koira oli melkein yhtä suuri kuin hevonen ja sen musta takkuinen turkki loisti samaa sinertävää valoa kuin Richardin mustat vaatteet. "Tämä on Gareth", Richard esitteli koiransa. Koira jolkotti kuuliaisesti isäntänsä luo ja se loi epäilevän katseen Kateen.  "Anna sen haistaa kättäsi", Richard neuvoi. Kate ojensi varovasti kätensä kohti valtavaa koiraa. Koira nuuhkaisi uteliaana Katen kättä ja palkitsi hänet märällä nuolaisulla. Katesta tuntui kuin hän olisi kastanut kätensä jääveteen, mutta hän ei sanonut sitä ääneen.

Richard silitti Garethin takkuista turkkia ja Gareth katsoi uskollisena isäntäänsä. "Tämä uskollinen eläin on ollut minulla niin kauan kuin saatan muistaa", hän kertoi. Kate katseli tätä mykistyneenä, edes kuolema ei voinut hälventää koiran tuntemaa uskollisuutta isäntää kohtaan.