"Miten vanha olet Richard?", Kate tiedusteli. Richard siirsi katseensa taas Kateen. "Mitä luulisit?", hän tokaisi. "Olet ainakin 30-vuotias", Kate arveli. "No sanotaanpa vaikka näin, olen ollut 32-vuotias 523 vuotta, kaksi kuukautta ja kolme viikkoa", Richard vastasi soinnuttomasti. Kate vihelsi hiljaa. "Olet aika hyvin säilynyt ikäiseksesi", hän yritti keventää tunnelmaa. Mutta Richard rypisti tummia kulmiaan. "Hah, hah, naura vain. Luuletko etten ole itse huomannut? Luuletko etten ole rukoillut joka yö maallisen vaellukseni päättymistä? Sinulla ei ole aavistustakaan siitä millaista minun eloni on", hän tiuskaisi.

Kate osoitti välittömästi ettei halunnut tapella. Richard keskittyi jälleen Garethiin ja koira haukahti. Sen haukku oli yhtä aavemmainen kuin isäntänsä ääni. "Millaisena sinä näet maailman?", Kate tiedusteli varovasti. Gareth laskeutui maahan makaamaan isäntänsä jalkojen juureen. Richard pysyi pitkään vaiti ennen kuin vastasi: "En ole nähnyt aurinkoa kuolemani jälkeen ja olen unohtanut leivän maun, lintujen laulun ja sinisen taivaan. Ainainen yö seuraa toistaan minun maailmassani." Kate tunsi suurta sääliä tätä onnetonta aavetta kohtaan, kaikki nuo asiat olivat häneltä kiellettyjä ja ne olivat Katelle itsestään selvyyksiä. Sitten hän jatkoi kyselyään: "Millaisena sinä näet elävän ihmisen, vaikka minut nyt esimerkiksi?"

Richard katsoi Katea pitkään ja arvioivasti. "Minä tunnen sinusta lähtevän lämmön ja kuulen sydämesi sykkeen yhtä selvästi kuin puheesi ja enkä pidä sinusta yhtään", hän töksäytti lopuksi. "Mikset?", Kate tiedusteli tästä loukkaantumatta. "Minä en pidä kenestäkään ja jos voisin niin rakennuttaisin kunnon muurin maani suojaksi", Richard selvensi yksitoikkoisesti. Kate pysyi nyt vuorostaan vaiti mutta ei antanut periksi: "Minusta tuntuu että tällä muurilla haluat pitää kaikki ulkona." Richard hymähti ilottomasti. "Niinkö tosiaan luulet?", hän virkkoi. "Miksi Richard?", Kate jatkoi sinnikkäästi.   "Eikö sinun pitäisi jo lähteä?", Richard ehdotti. Kate ymmärsi että nyt oli hänen aika perääntyä. Hän toivotti Richardille hyvää yötä ja lähti pois.

Maatessaan yksin sängyssään Kate pohti Richardin sanoja. Hän vaistosi suuren surun jäytävän Richardia mutta miten hän voisi auttaa tätä? Ennen nukahtamistaan Kate päätti jatkaa näitä tapaamisiaan ainakin vielä vähän aikaa.

"Näin sinut jo kaukaa", Richard virkkoi seuraavana yönä Katen astuessa sisään portista. Kate aavisti Richardin olevan vähän jo paremmalla tuulella. "Etkö sinä poistu täältä koskaan?", hän kysyi. "Toisinaan kyllä mutta muuten pysyn tiiviisti näiden kiviseinien sisällä", Richard vastasi. "Onko sinulla jokin kulkuväline?", Kate tiedusteli uteliaana. "Vain hevonen", Richard selvensi. "Millaista se on?", Kate kysyi. "Haluatko kokeilla?", Richard ehdotti ja nyt Kate oli näkevinään hennon hymyn Richardin kasvoilla. "Voi kyllä", Kate hihkaisi. Richard katosi hetkeksi hänen näkyvistään mutta palasi pian taluttaen paikalle suurta mustaa hevosta. Kate haukkoi henkeään ihmeissään. Pian myös Gareth ilmaantui paikalle hölkäten hevosen perässä.

Richard kiipesi sulavasti satulaan ja ojensi sitten kalpean kätensä Katelle. Kate tarttui ojennettuun käteen ja yhdessä hujauksessa hän istui Richardin takana hevosen selässä. Kaiken tämän keskellä hän ihmetteli edelleen Richardin käden kylmyyttä ja suurta fyysistä voimaa. Hevonen hänen allaan oli yhtä kylmä kuin Richardkin mutta se ei Katea haitannut. Sitten hevonen lähti laukkaamaan.

Kate tunsi kylmän yöilman kasvoillaan ja kuun loisteen. Hän kietoi käsivartensa lujasti Richardin laihan mutta jäntevän ylävartalon ympärille. Gareth juoksi väsymättä hevosen vierellä. Hevosen laukka oli yllättävän tasaista ja Katesta tuntui siltä kuin hevonen olisi laukannut ilmassa. Varmistuakseen asiasta hän katsahti maahan ja näki vain oman varjonsa lankeavan ruohikolle. Richardista, hevosesta eikä Garethista langennut varjoa, ainoastaan Katesta itsestään. Hän käänsi katseensa taivaalle ja nautti matkasta. Hevonen laukkasi vielä jonkin matkaa kunnes se kääntyi kuin itsestään takaisin linnaa kohti. Kate tunsi itsensä pelastetuksi prinsessaksi joka on juuri pelastettu karmaisevan pedon kynsistä ja nyt hän oli matkalla kohti onnellista loppuelämäänsä. "Minun kanssani sinä et sitä saa", Richard virkkoi kuin olisi tiennyt mitä Kate ajatteli.

Kate nieli pettymyksensä hiljaa ja katseli kuinka hevonen palasi takaisin linnaan. Richard auttoi hänet alas hevosen selästä ja Katesta tuntui ettei hän painanut paljon mitään Richardin käsivarsilla. Hän toivotti jälleen aaveelle hyvää yötä ja palasi kotiinsa.

Seuraavana iltana Kate odotti malttamattomana auringon laskua. Hän oli laittanut näyttelyprojektinsa hetkeksi jäihin, ehtisi hän valokuvata myöhemminkin.

Illan tarpeeksi pimettyä Kate lähti jälleen liikkeelle. "Taasko sinä tulit tänne?", Richard kysyi tuskastuneena. "Meidän juttumme jäi kesken, minulla on vielä paljon kysyttävää", Kate virkkoi. "Kuten mitä?", Richard kysyi kylmästi. "Miten muuten sinä vietät aikaasi täällä?", Kate tiedusteli viattomasti. "Soitan luutuani", Richard vastasi suoraan. "Voisitko soittaa nyt?", Kate pyysi. "Ei kai tässä muukaan auta", Richard myöntyi.

Kate istuutui omalle paikalleen ja odotti. Richard veti selkänsä takaa vanhan luutun joka oli eittämättä yhtä vanha kuin hän itse. Hän tapaili hetken kieliä pitkillä kynsillään ja alkoi sitten soittaa. Luutusta kantautuvat sävelet olivat hiljaisen hienostuneita ja samalla sydäntä särkevän surullisia. Kate tunsi uppoutuvansa täydellisesti nuottien ja sointujen virtaan. Musiikki vei hänet mukanaan. Hän ajelehti sen surussa ja lohdussa kuin lehti purossa. Hän olisi voinut kuunnella sitä ikuisesti. Ihan kuin tyhjästä linnan saliin alkoi kerääntyä sumua Kate katsoi liikahtamatta sumun kerääntymistä, mutta tarkemmin katsottuaan se ei ollutkaan sumua vaan keijua, jotka koostuivat usvasta.

Ne tanssivat hiljakseen luutun sävelten tahdissa välillä haihtuen ja aineellistuen uudestaan ja uudestaan. Ne hyppivät ilmaan ja laskeutuivat alas vähän matkan päässä niin vaivattomasti. Koko niiden tanssi oli kuin lentämistä ja laskeutumista. Kate ei erottanut niiden kasvoja selkeästi, hän näki vain pieniä ihmisiä muistuttavia olentoja, jotka haihtuivat ilmaan vain ilmestyäkseen jossain muualla uudestaan. Keijut tulivat hetki hetkeltä lähemmäs. Ne pyörähtelivät huolettomasti Richardin ympärillä mutta pysyttelivät kaukana Katesta. Kate katseli lukoutuneena tätä ihmeellistä näytelmää kunnes Richard lopetti soittamisen. 

Keijut lopettivat tanssinsa välittömästi ja katosivat salista yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Hetkeä myöhemmin Kate kysyi: "Mitä tuo oli?" Richard laittoi luutunsa pois ja hymyili Katelle veitikkamaisesti. "Usvakeijuja, ne tulevat toisinaan tänne kun soitan. Sinulla oli tuuria, ne eivät välttämättä aina tule", Richard vastasi. "Ne olivat kauniita", Kate henkäisi ihastuneena. Richard nyökkäsi. "Niin ovat mutta sinun on hyvä muistaa että keijut rosvoavat yhtä innokkaasti ihmisten sieluja kuin myös minunlaiseni olennot", Richard varoitti.  

Kate katsoi häntä epäuskoisena. "Aijotko sinä viedä minunsieluni?", hän kysyi varovasti. "En", Richard virkkoi, "mitä minä sinun sielullasi teen?" Kate huokaisi helpottuneena. "Minä haluan olla yksin muistojeni kanssa", Richard lisäsi surullisesti. "Haluaisitko puhua siitä?", Kate kysyi. "En!", Richard karjahti. Hänen äänensä kaikui pitkään ja uhkaavasti karuilla kiviseinillä ja ympäristö oli nyt todella äänetön kun Richard oli puhunut. Mutta nyt Kate ei enää halunnut perääntyä.  "Mitä sinä salaat?", hän intti. Richard katsoi häntä harmistuneena ja tiuskaisi: "Anna olla." Kate astui nyt aivan lähelle Richardia, tämän lähempänä hän ei ollut vielä ollutkaan Richardin ollessa ärtynyt.    "Miksi sinä torjut?", hän jatkoi. "Kate tämä on varoitus!", Richard ärjyi ja hänen silmänsä muuttuivat pelottavan punaisiksi. "Ketä sinä pakoilet kerro se minulle, kerro!", Kate huusi puolestaan. "KAIKKIA!", Richard huusi niin kovaa kuin pystyi. 

"Nyt alamme päästä johonkin", Kate totesi hymyillen. Richard puushkahti turhautuneena ja aikoi lähteä pois mutta Kate esti häntä. "Mitä sinulla on maailmaa vastaan?", Kate kysyi lempeän sovittelevasti. "Eihän minulla maailmaa vastaan mitään ole vaan toisinpäin. Ihmiset ovat sylkeneet nimeni päälle jo yli 500 vuotta eivätkä tunnu saavan tarpeekseen. Sukupolvi sukupolven jälkeen tuomitsee minut yhä uudestaan ja uudestaan vaivautumatta edes tutustumaan minuun, he tarvitsevat syyllisen ja minun rikokseni eivät katoa mihinkään", Richard selitti. Kate kosketti varovasti Richardin olkavartta eikä Richard tälläkertaa torjunut häntä.

"Tiedätkös kun me tapasimme niin en minä halunnut syyttää sinua mistään", hän lohdutti. "Tiedän sen", Richard virkkoi katsomatta Kateen. "Kate minä pyydän älä enää tule tänne, jätä minut rauhaan", hän pyysi hiljaa. Kate tajusi ettei hän voisi auttaa tämän enempää. Sanaakaan sanomatta Richard katosi varjoihin.

Aamun valjetessa Katea suretti niin suunnattomasti Richardin epätoivo että hän päätti yrittää vielä kerran. Jos ei niin hän halusi jättää ainakin kunnon hyvästit. Sen jälkeen hän jatkaisi taas elämäänsä. 

Illan taas laskeutuessa nummille Kate lähti ulos, mutta nyt hän ei huomannut kuinka joku muukin seurasi häntä. Päästyään sisälle linnaan tuo toinen tarkkailia hyökkäsi. Kate kiljaisi kauhuissaan tuntiessaan hyökkääjän vangitsevan otteen ympärillään. Hän rimpuili minkä kykeni mutta hänen kimppuunsa hyökännyt mies oli vahvempi. Mies repi hänen vaatteitaan kärsimättömästi aikomuksena selvästi raiskata. Kate kiljui niin kovaa kuin jaksoi ja sitten hän tunsi jotain repivän pistävää kupeellaan. Mies oli iskenyt häneen puukon!

Juuri kun Kate luuli viimeisen hetkensä koittaneen niin varjoista syöksyi Gareth valkoiset torahampaat paljastettuina. Sen vihainen haukku ja murina olivat omiaan pelottamaan miehen tiehensä. Kate lyyhistyi polvilleen kosteaan maahan pidellen haavaansa, josta pulppusi verta. Samassa Richard tuli paikalle ja kun hän näki Katen veren hänen silmänsä laajenivat huolesta.     "Voi Kate, sattuiko sinuun pahasti?", hän kysyi huolestuneena. "Pelkkä naarmu vain", Kate vähätteli. Siinä samassa Gareth tuli myös takaisin. "Käy makuulle ja ole rauhassa", Richard neuvoi ja auttoi Katen makuulle kostealle ruoholle.  "Mitä sinä aiot tehdä?", Kate tiedusteli. "Jollakin tavoin sinulle pitää saada apua", Richard vastasi. Hän mietti hetken ja näytti sitten keksivän ratkaisun.

Richard otti luutunsa jälleen esiin ja alkoi soittaa. Hän ei soittanut nyt mitenkään surumielistä säveltä vaan erittäin kaunista ja mieltä lumoavaa kappaletta. "Muistatko kun sanoin että aaveet ryöstävät ihmisten sieluja yhtä pajon kuin keijutkin?", hän kysyi. Kate nyökkäsi. "Aion nyt houkutella tänne muutaman ihmisen, joka voi auttaa sinua", Richard selitti. Hän soitti luutuaan vielä kovemmin ja lumoavat sävelet levisivät tuulen mukana ympäriinsä läheiseen kaupunkiin. Lumoavat sävelet löysivät vaivattomasti kuuliansa ja ihmiset alkoivat kävellä niiden viitoittamaa tietä tahdottomasti. "Olet varsinainen pillipiipari", Kate naurahti.

Richard jatkoi ihmeellistä soittoaan ja pian transsiin vajonneet ihmiset alkoivat tulla linnalle. Richard soitti vielä hetken ennen kuin lopetti. Kate alkoi huutaa apua ennen kuin ihmiset heräisivät lumouksestaan ja lähtisivät pois. Ambulanssi soitettiin paikalle ja Kate vietiin sairaalaan. Jäljestäpäin linnaan tulleet ihmiset eivät käsittäneet miksi olivat tulleet sinne. Richard katsoi tätä näytöstä näkymättömänä linnansa vallitukselta. Hyvillä mielin hän tuumi että oli saanut aikaan jotain hyvääkin.