"Miten vanha olet Richard?", Kate tiedusteli. Richard siirsi katseensa taas Kateen. "Mitä luulisit?", hän tokaisi. "Olet ainakin 30-vuotias", Kate arveli. "No sanotaanpa vaikka näin, olen ollut 32-vuotias 523 vuotta, kaksi kuukautta ja kolme viikkoa", Richard vastasi soinnuttomasti. Kate vihelsi hiljaa. "Olet aika hyvin säilynyt ikäiseksesi", hän yritti keventää tunnelmaa. Mutta Richard rypisti tummia kulmiaan. "Hah, hah, naura vain. Luuletko etten ole itse huomannut? Luuletko etten ole rukoillut joka yö maallisen vaellukseni päättymistä? Sinulla ei ole aavistustakaan siitä millaista minun eloni on", hän tiuskaisi.

Kate osoitti välittömästi ettei halunnut tapella. Richard keskittyi jälleen Garethiin ja koira haukahti. Sen haukku oli yhtä aavemmainen kuin isäntänsä ääni. "Millaisena sinä näet maailman?", Kate tiedusteli varovasti. Gareth laskeutui maahan makaamaan isäntänsä jalkojen juureen. Richard pysyi pitkään vaiti ennen kuin vastasi: "En ole nähnyt aurinkoa kuolemani jälkeen ja olen unohtanut leivän maun, lintujen laulun ja sinisen taivaan. Ainainen yö seuraa toistaan minun maailmassani." Kate tunsi suurta sääliä tätä onnetonta aavetta kohtaan, kaikki nuo asiat olivat häneltä kiellettyjä ja ne olivat Katelle itsestään selvyyksiä. Sitten hän jatkoi kyselyään: "Millaisena sinä näet elävän ihmisen, vaikka minut nyt esimerkiksi?"

Richard katsoi Katea pitkään ja arvioivasti. "Minä tunnen sinusta lähtevän lämmön ja kuulen sydämesi sykkeen yhtä selvästi kuin puheesi ja enkä pidä sinusta yhtään", hän töksäytti lopuksi. "Mikset?", Kate tiedusteli tästä loukkaantumatta. "Minä en pidä kenestäkään ja jos voisin niin rakennuttaisin kunnon muurin maani suojaksi", Richard selvensi yksitoikkoisesti. Kate pysyi nyt vuorostaan vaiti mutta ei antanut periksi: "Minusta tuntuu että tällä muurilla haluat pitää kaikki ulkona." Richard hymähti ilottomasti. "Niinkö tosiaan luulet?", hän virkkoi. "Miksi Richard?", Kate jatkoi sinnikkäästi.   "Eikö sinun pitäisi jo lähteä?", Richard ehdotti. Kate ymmärsi että nyt oli hänen aika perääntyä. Hän toivotti Richardille hyvää yötä ja lähti pois.

Maatessaan yksin sängyssään Kate pohti Richardin sanoja. Hän vaistosi suuren surun jäytävän Richardia mutta miten hän voisi auttaa tätä? Ennen nukahtamistaan Kate päätti jatkaa näitä tapaamisiaan ainakin vielä vähän aikaa.

"Näin sinut jo kaukaa", Richard virkkoi seuraavana yönä Katen astuessa sisään portista. Kate aavisti Richardin olevan vähän jo paremmalla tuulella. "Etkö sinä poistu täältä koskaan?", hän kysyi. "Toisinaan kyllä mutta muuten pysyn tiiviisti näiden kiviseinien sisällä", Richard vastasi. "Onko sinulla jokin kulkuväline?", Kate tiedusteli uteliaana. "Vain hevonen", Richard selvensi. "Millaista se on?", Kate kysyi. "Haluatko kokeilla?", Richard ehdotti ja nyt Kate oli näkevinään hennon hymyn Richardin kasvoilla. "Voi kyllä", Kate hihkaisi. Richard katosi hetkeksi hänen näkyvistään mutta palasi pian taluttaen paikalle suurta mustaa hevosta. Kate haukkoi henkeään ihmeissään. Pian myös Gareth ilmaantui paikalle hölkäten hevosen perässä.

Richard kiipesi sulavasti satulaan ja ojensi sitten kalpean kätensä Katelle. Kate tarttui ojennettuun käteen ja yhdessä hujauksessa hän istui Richardin takana hevosen selässä. Kaiken tämän keskellä hän ihmetteli edelleen Richardin käden kylmyyttä ja suurta fyysistä voimaa. Hevonen hänen allaan oli yhtä kylmä kuin Richardkin mutta se ei Katea haitannut. Sitten hevonen lähti laukkaamaan.

Kate tunsi kylmän yöilman kasvoillaan ja kuun loisteen. Hän kietoi käsivartensa lujasti Richardin laihan mutta jäntevän ylävartalon ympärille. Gareth juoksi väsymättä hevosen vierellä. Hevosen laukka oli yllättävän tasaista ja Katesta tuntui siltä kuin hevonen olisi laukannut ilmassa. Varmistuakseen asiasta hän katsahti maahan ja näki vain oman varjonsa lankeavan ruohikolle. Richardista, hevosesta eikä Garethista langennut varjoa, ainoastaan Katesta itsestään. Hän käänsi katseensa taivaalle ja nautti matkasta. Hevonen laukkasi vielä jonkin matkaa kunnes se kääntyi kuin itsestään takaisin linnaa kohti. Kate tunsi itsensä pelastetuksi prinsessaksi joka on juuri pelastettu karmaisevan pedon kynsistä ja nyt hän oli matkalla kohti onnellista loppuelämäänsä. "Minun kanssani sinä et sitä saa", Richard virkkoi kuin olisi tiennyt mitä Kate ajatteli.

Kate nieli pettymyksensä hiljaa ja katseli kuinka hevonen palasi takaisin linnaan. Richard auttoi hänet alas hevosen selästä ja Katesta tuntui ettei hän painanut paljon mitään Richardin käsivarsilla. Hän toivotti jälleen aaveelle hyvää yötä ja palasi kotiinsa.

Seuraavana iltana Kate odotti malttamattomana auringon laskua. Hän oli laittanut näyttelyprojektinsa hetkeksi jäihin, ehtisi hän valokuvata myöhemminkin.

Illan tarpeeksi pimettyä Kate lähti jälleen liikkeelle. "Taasko sinä tulit tänne?", Richard kysyi tuskastuneena. "Meidän juttumme jäi kesken, minulla on vielä paljon kysyttävää", Kate virkkoi. "Kuten mitä?", Richard kysyi kylmästi. "Miten muuten sinä vietät aikaasi täällä?", Kate tiedusteli viattomasti. "Soitan luutuani", Richard vastasi suoraan. "Voisitko soittaa nyt?", Kate pyysi. "Ei kai tässä muukaan auta", Richard myöntyi.

Kate istuutui omalle paikalleen ja odotti. Richard veti selkänsä takaa vanhan luutun joka oli eittämättä yhtä vanha kuin hän itse. Hän tapaili hetken kieliä pitkillä kynsillään ja alkoi sitten soittaa. Luutusta kantautuvat sävelet olivat hiljaisen hienostuneita ja samalla sydäntä särkevän surullisia. Kate tunsi uppoutuvansa täydellisesti nuottien ja sointujen virtaan. Musiikki vei hänet mukanaan. Hän ajelehti sen surussa ja lohdussa kuin lehti purossa. Hän olisi voinut kuunnella sitä ikuisesti. Ihan kuin tyhjästä linnan saliin alkoi kerääntyä sumua Kate katsoi liikahtamatta sumun kerääntymistä, mutta tarkemmin katsottuaan se ei ollutkaan sumua vaan keijua, jotka koostuivat usvasta.

Ne tanssivat hiljakseen luutun sävelten tahdissa välillä haihtuen ja aineellistuen uudestaan ja uudestaan. Ne hyppivät ilmaan ja laskeutuivat alas vähän matkan päässä niin vaivattomasti. Koko niiden tanssi oli kuin lentämistä ja laskeutumista. Kate ei erottanut niiden kasvoja selkeästi, hän näki vain pieniä ihmisiä muistuttavia olentoja, jotka haihtuivat ilmaan vain ilmestyäkseen jossain muualla uudestaan. Keijut tulivat hetki hetkeltä lähemmäs. Ne pyörähtelivät huolettomasti Richardin ympärillä mutta pysyttelivät kaukana Katesta. Kate katseli lukoutuneena tätä ihmeellistä näytelmää kunnes Richard lopetti soittamisen. 

Keijut lopettivat tanssinsa välittömästi ja katosivat salista yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Hetkeä myöhemmin Kate kysyi: "Mitä tuo oli?" Richard laittoi luutunsa pois ja hymyili Katelle veitikkamaisesti. "Usvakeijuja, ne tulevat toisinaan tänne kun soitan. Sinulla oli tuuria, ne eivät välttämättä aina tule", Richard vastasi. "Ne olivat kauniita", Kate henkäisi ihastuneena. Richard nyökkäsi. "Niin ovat mutta sinun on hyvä muistaa että keijut rosvoavat yhtä innokkaasti ihmisten sieluja kuin myös minunlaiseni olennot", Richard varoitti.  

Kate katsoi häntä epäuskoisena. "Aijotko sinä viedä minunsieluni?", hän kysyi varovasti. "En", Richard virkkoi, "mitä minä sinun sielullasi teen?" Kate huokaisi helpottuneena. "Minä haluan olla yksin muistojeni kanssa", Richard lisäsi surullisesti. "Haluaisitko puhua siitä?", Kate kysyi. "En!", Richard karjahti. Hänen äänensä kaikui pitkään ja uhkaavasti karuilla kiviseinillä ja ympäristö oli nyt todella äänetön kun Richard oli puhunut. Mutta nyt Kate ei enää halunnut perääntyä.  "Mitä sinä salaat?", hän intti. Richard katsoi häntä harmistuneena ja tiuskaisi: "Anna olla." Kate astui nyt aivan lähelle Richardia, tämän lähempänä hän ei ollut vielä ollutkaan Richardin ollessa ärtynyt.    "Miksi sinä torjut?", hän jatkoi. "Kate tämä on varoitus!", Richard ärjyi ja hänen silmänsä muuttuivat pelottavan punaisiksi. "Ketä sinä pakoilet kerro se minulle, kerro!", Kate huusi puolestaan. "KAIKKIA!", Richard huusi niin kovaa kuin pystyi. 

"Nyt alamme päästä johonkin", Kate totesi hymyillen. Richard puushkahti turhautuneena ja aikoi lähteä pois mutta Kate esti häntä. "Mitä sinulla on maailmaa vastaan?", Kate kysyi lempeän sovittelevasti. "Eihän minulla maailmaa vastaan mitään ole vaan toisinpäin. Ihmiset ovat sylkeneet nimeni päälle jo yli 500 vuotta eivätkä tunnu saavan tarpeekseen. Sukupolvi sukupolven jälkeen tuomitsee minut yhä uudestaan ja uudestaan vaivautumatta edes tutustumaan minuun, he tarvitsevat syyllisen ja minun rikokseni eivät katoa mihinkään", Richard selitti. Kate kosketti varovasti Richardin olkavartta eikä Richard tälläkertaa torjunut häntä.

"Tiedätkös kun me tapasimme niin en minä halunnut syyttää sinua mistään", hän lohdutti. "Tiedän sen", Richard virkkoi katsomatta Kateen. "Kate minä pyydän älä enää tule tänne, jätä minut rauhaan", hän pyysi hiljaa. Kate tajusi ettei hän voisi auttaa tämän enempää. Sanaakaan sanomatta Richard katosi varjoihin.

Aamun valjetessa Katea suretti niin suunnattomasti Richardin epätoivo että hän päätti yrittää vielä kerran. Jos ei niin hän halusi jättää ainakin kunnon hyvästit. Sen jälkeen hän jatkaisi taas elämäänsä. 

Illan taas laskeutuessa nummille Kate lähti ulos, mutta nyt hän ei huomannut kuinka joku muukin seurasi häntä. Päästyään sisälle linnaan tuo toinen tarkkailia hyökkäsi. Kate kiljaisi kauhuissaan tuntiessaan hyökkääjän vangitsevan otteen ympärillään. Hän rimpuili minkä kykeni mutta hänen kimppuunsa hyökännyt mies oli vahvempi. Mies repi hänen vaatteitaan kärsimättömästi aikomuksena selvästi raiskata. Kate kiljui niin kovaa kuin jaksoi ja sitten hän tunsi jotain repivän pistävää kupeellaan. Mies oli iskenyt häneen puukon!

Juuri kun Kate luuli viimeisen hetkensä koittaneen niin varjoista syöksyi Gareth valkoiset torahampaat paljastettuina. Sen vihainen haukku ja murina olivat omiaan pelottamaan miehen tiehensä. Kate lyyhistyi polvilleen kosteaan maahan pidellen haavaansa, josta pulppusi verta. Samassa Richard tuli paikalle ja kun hän näki Katen veren hänen silmänsä laajenivat huolesta.     "Voi Kate, sattuiko sinuun pahasti?", hän kysyi huolestuneena. "Pelkkä naarmu vain", Kate vähätteli. Siinä samassa Gareth tuli myös takaisin. "Käy makuulle ja ole rauhassa", Richard neuvoi ja auttoi Katen makuulle kostealle ruoholle.  "Mitä sinä aiot tehdä?", Kate tiedusteli. "Jollakin tavoin sinulle pitää saada apua", Richard vastasi. Hän mietti hetken ja näytti sitten keksivän ratkaisun.

Richard otti luutunsa jälleen esiin ja alkoi soittaa. Hän ei soittanut nyt mitenkään surumielistä säveltä vaan erittäin kaunista ja mieltä lumoavaa kappaletta. "Muistatko kun sanoin että aaveet ryöstävät ihmisten sieluja yhtä pajon kuin keijutkin?", hän kysyi. Kate nyökkäsi. "Aion nyt houkutella tänne muutaman ihmisen, joka voi auttaa sinua", Richard selitti. Hän soitti luutuaan vielä kovemmin ja lumoavat sävelet levisivät tuulen mukana ympäriinsä läheiseen kaupunkiin. Lumoavat sävelet löysivät vaivattomasti kuuliansa ja ihmiset alkoivat kävellä niiden viitoittamaa tietä tahdottomasti. "Olet varsinainen pillipiipari", Kate naurahti.

Richard jatkoi ihmeellistä soittoaan ja pian transsiin vajonneet ihmiset alkoivat tulla linnalle. Richard soitti vielä hetken ennen kuin lopetti. Kate alkoi huutaa apua ennen kuin ihmiset heräisivät lumouksestaan ja lähtisivät pois. Ambulanssi soitettiin paikalle ja Kate vietiin sairaalaan. Jäljestäpäin linnaan tulleet ihmiset eivät käsittäneet miksi olivat tulleet sinne. Richard katsoi tätä näytöstä näkymättömänä linnansa vallitukselta. Hyvillä mielin hän tuumi että oli saanut aikaan jotain hyvääkin.

Kate Wilkie oli juuri lähdössä ulos valokuvaamaan Middlehamin linnan raunioita. Hän oli 24-vuotias taidevalokuvaaja joka kuvasi vanhoja linnoja uutta näyttelyään varten. Kate pakkasi uuden digikameransa mustaan olkalaukkuun ja lähti sitten ulos pimenevään iltaan. Hän oli päättänyt että näyttelyn teemana olisi kuun valossa kylpevät rauniot ja niiden luoma pelottava tunnelma muutenkin kiehtoi häntä.

Määrätietoisin askelin hän käveli pimeällä nummella olevaa tummaa linnaa kohti. Toki hänellä oli taskulamppu mukanaan ettei ihan pilkkopimeässä tarvinnut kulkea ja sen lisäksi Kate oli käynyt tutkimassa linnaa päivällä ja havainnut sen kutakuinkin turvalliseksi. Linnan tummien muurien lähestyessä Kate tunsi kuinka perhoset alkoivat lennellä hänen vatsassaan. Ensimmäinen yö tässä linnassa sai ihonsa kihelmöimään. Kate oli jo nuorena iskostanut mieleensä että jokaisessa uudessa paikassa oli se sitten pelottava tai ei olisi vain se mitä hän sinne veisi. Kate ei uskonut aaveisiin tai mihinkään muuhunkaan yliluonnolliseen mutta hän nautti siitä kun pystyi omilla valokuvillaan luomaan sellaisen mystisen tunnelman. Hän oli laittanut kameraansa mustavalkoisen filmin, se oli hänen suosikkinsa ja muutenkin öisin ei näkynyt värejä.

Kylmä tuuli alkoi puhaltaa pohjoisesta Katen astuessa sisälle linnan puolittain romahtaneesta portista. Maanomistaja oli varoitellut häntä putoilevista tiileistä ja Kate yritti liikkua mahdollisimman hiljaa ettei hänen askeltensa ääni vain saisi hauraasti kiinni olevia kiviä putoamaan. Päästyään pois vaaralliselta alueelta Kate pysähtyi ruohon peittämälle aukealle paikalle, joka oli varmaan joskus ollut sali. Hän sulki silmänsä ja veti syvään henkeä.

Hän rakasti tätä hieman kosteaa yöilmaa, viileää tuulta ja pilvien takaa pilkottavaa kuuta. Yö oli hänen suosikki aikansa päivästä, silloin hän tunsi elävänsä. Aamuisin Katen oli vaikea nousta sängystään ja hoitaa päivittäiset askareensa kuten muutkin "päiväeläjät" mutta hän jaksoi sen kun tiesi että uusi yö koittaisi. Mutta nyt olisi töiden vuoro. Kate otti kameransa esiin ja otti muutaman kuvan murtuneen vallituksen takaa näkyvästä kuusta. Sisimmässään hän aavisti että niistä tulisi oikeita mestarinäpäyksiä.

Kate käveli vähän kauemmaksi ja otti lisää kuvia kuusta ja tummista raunioista. Hetken kuvattuaan Kate istahti kaatuneen pilarin päälle ja laittoi kameransa hetkeksi pois. Hän oli pakannut olkalaukkuunsa myös pienen termospullon, josta hänellä oli tapana juoda kupillinen kahvia ollessaan öisin kuvaamassa. Tottuneesti hän kaatoi itselleen kupillisen lämmintä kahvia ja joi sen nautiskellen taskulamppunsa valossa. Kahvi lämmitti mukavasti ja Kate kuunteli ihanaa hiljaisuutta ympärillään. Sitten hän jatkoi kuvaamista. Nyt olisivat vuorossa linnan sisemmät osat.

Kate käveli rauhallisesti yhden vielä pystyssä olevan tornin juurelle ja otti siitä kuvan. Sitten hän meni sen avoimesta oviaukosta sisään. Puusta tehdyt portaat olivat jo aikoja sitten mädäntyneet pois ja Kate otti kuvan korkeuksissa olevista kattoparruista, jotka luontoa sekä aikaa uhmaten olivat vielä paikoillaan. Hän käveli pois tornista ja otti vielä muutaman kuvan muureista. Nyt saisi riittää tältä illallta, hän tulisi huomenna uudestaan.

Kate pakkasi hyvillään kameransa laukkunsa ja lähti pois taskulampun valaistessa hänen tietään. Katen kävellessä alas nummelta hän vilkaisi linnaa vielä kerran olkansa yli. Hän oli näkevinään jonkin tumman hahmon seisovan murtuneella vallituksella. Kate kääntyi kokonaan ympäri ja katsoi tarkemmin. Kyllä, hän oli varma että oli nähnyt jotain, oliko linnassa ollut joku muukin? Joku jota hän ei ollut huomannut? Katen uteliaisuus heräsi ja hän kääntyi takaisin, ainakin hän voisi varoittaa tuota tyyppiä ettei kiipeilisi vallituksilla. 

Kate astui uudestaan sisään portista ja tähyili ympärilleen taskulampun halkoessa pimeyttä. Hän astui keskemmälle linnaa ja huusi: "Onko täällä ketään?" Kaiku ainoastaan vastasi hänelle, muuten oli aivan hiljaista. Yhtä hiljaista kuin haudassa. "Hohoi!", Kate huusi uudestaan. Ei vastausta. "Minä näin sinut vallituksella, et saisi kiipeillä siellä, voit pudota!", Kate jatkoi arvellen ettei tyyppi kehdannut häpeissään vastata hänelle. Sitten Kate tunsi kylmän suorastaan jäätävän tuulen puhaltavan kasvoilleen. "Sinä et ole sellaisessa asemassa jotta voisit sanoa että mitä minä saan ja en saa tehdä", Kate kuuli jonkun sanovan.

Puhujan ääni oli tullut aivan hänen edestään ja Kate sohi valolla pimeään mutta ei nähnyt ketään. Puhuja oli äänestä päätellen mies Kate päätteli nopeasti. Miehen ääni oli tullut läheltä mutta silti se tuntui tulevan hirveän kaukaa kuin kaivon pohjalta. Kate katseli jokapuolelle mutta ei nähnyt pimeässä ketään. "Kuka siellä?", hän kysyi pieni pelko äänessään. Hänen ei olisi pitänyt enää palata tänne. "Linnan herra", kuului vastaus. Katen taskulamppua pitelevä käsi alkoi täristä, nyt miehen ääni oli tuntunut kuuluvan jokapuolelta, miten se oli mahdollista? Oliko hänellä jokin kaiutin systeemi käytössään? "Missä sinä olet?", hän kysyi yrittäen kuulostaa reippaalta.

Hetken hiljaisuuden jälkeen mies puhui taas: "Etkö voisi jo juosta kirkuen tiehesi?" Pieni hymy nousi Katen kasvoille, tämä tyyppi piti häntä selvästi pilkkanaan. "Tule näkyviin", hän vaati. Taas pitkä hiljaisuus. "Pelkuri", Kate heitti puolihuolimattomasti. Samassa hänen ympärillään alkoi loistaa kirkas vaaleansininen valo. Tämä näky melkein seisautti Katen veret sitten hän näki kuinka jokin ihmisen näköinen olento käveli häntä kohti. Kate halusi juosta pois mutta hänen jalkansa eivät totelleet. Se läheni häntä aina vain ja hengitti jäätävää ilmaa hänen kasvoilleen. Lopulta se oli niin lähellä että Kate saattoi erottaa sen piirteet selvästi.

Hän seisoi vastatusten itseään ainakin kahdeksan vuotta vanhemman miehen kanssa, jolla oli hyvin paheksuva ilme kasvoillaan. Miehen iho oli yhtä kalpea kuin lumi ja hänen siniset silmänsä välkehtivät kuin sininen jää. Miehen kasvoja kehysti pitkä melkein musta tukka, joka ulottui hänen harteilleen asti. Mies oli pukeutunut kauttaaltaan mustaan ja se jollain ihmeen keinolla loisti tuota vaaleaa valoa. "Kukaan ei kutsu minua pelkuriksi, jos täällä joku on pelkuri niin se olet sinä", mies virkkoi kylmällä äänellä.

Kate katseli tätä ihmeellistä ilmestystä kuin noiduttuna. Hän oli pakahtua kauhusta mutta hän ei kyennyt liikahtamaankaan. Koko elämnsä hän oli sanonut itselleen ettei kummituksia ollut olemassakaan mutta nyt niitä oli, ainakin yksi. Mies katseli häntä nyt hieman hämmentyneen näköisenä, vihainen ilme oli kadonnut kokonaan ja Kate rauhoittui hieman. "Sinäpä vasta sinnikäs olet", mies tunnusti ja hänen äänensä tuntui edelleen tulevan jostain kaukaa. 

Kate rykäisi kurkkuaan tuskin kuuluvasti ja katsoi aavetta suoraan silmiin. "Mikä on nimesi?", hän kuiskasi. "Richard Plantagenet", mies vastasi, "kuka sinä olet ja mitä sinä teet minun maallani?" Kate selvitti edelleen kurkkuaan ennen kuin vastasi: "Kate Wilkie." Richard nyökkäsi ja puhui taas: "Ei millään pahalla Kate mutta mene pois." Nyt Kate sai jalkansa taas hallintaan ja hän käveli takaperin portille. Sitten hän juoksi loppumatkan kotiinsa. Hän pani oven varmuusketjun päälle ja lysähti asuntonsa lattialle täristen pelosta ja kylmästä. Tämä oli aivan uskomatonta, takoi hänen päässään. Hän ei ollut koskaan enne nähnyt mitään vastaavaa. Hetken rauhoituttuaan Kate kompuroi jaloilleen ja alkoi laittautua yöpuulle. Päästyään sänkyynsä hän nukahti miltei heti. 

Aamun valjettua Kate nousi ylös ja eilisyön tapahtumat muistuivat oitis hänen mieleensä. Syötyään aamupalan ja siistittyään hieman rönsyileviä vaaleanruskeita kiharoitaan Kate päätti käydä paikallisessa kirjastossa. Hän etsi käsiinsä kaikki Middlehamin linnasta kertovat teokset. Löydettyään ne hän istuutui yhdelle lukusalin vapaista paikoista ja alkoi lukea. Ensimmäinen kirja antoi jo heti valaistusta hänen kysymyksiinsä. "Middlehamin linna oli Englannin kuningas Richard III:nen yksi vakioasumuksista", Kate luki kirjastaan. Seuraavalla sivulla olikin kuva tästä kyseisestä kuninkaasta. Kate tunnisti hänet oitis siksi samaksi mieheksi, jonka oli tavannut yöllä. Ajatella hän oli puhunut oikean kuninkaan kanssa. 

Seuraavana yönä Kate lähti jälleen nummelle. Middlehamin linna kohosi jälleen hänen edessään yhtä synkkänä kuin eilenkin. Se ei kuitenkaan estänyt Katea, hän tiesi nyt mitä odottaa. Hän oli varustautunut pitkään iltaan ottamalla isomman termospullollisen kahvia mukaansa. "Richard Plantagenet oletko täällä?", Kate kysyi astuessaan sisään linnaan. Ei vastausta. "Oletko piilossa jossain?", Kate jatkoi. Hiljaisuus pimeydessä jatkui edelleen. "Richard ole kiltti ja ilmesty minulle", Kate pyysi. 

Kylmä tuulahdus pyyhkäisi hänen kasvojaan ja silmäkulmastaan Kate näki sinertävän valon syttyvän kuin taikaiskusta. "Miksi tulit?", Richard kysyi ja nyt Kate erotti hänen äänessään lievää suuttumusta. "Minulla on kysyttävää", Kate vastasi luontevasti, hän ei pelännyt enää yhtään. "No kysy sitten", Richard myöntyi ja istahti kaatuneelle pylväälle. Kate istuutui häntä vastapäätä toiselle kaatuneelle pylvään pätkälle. "Sinä olet varmasti yksinäinen", Kate virkkoi ja katsoi Richardin jylhäpiirteisiä kasvoja. "No en nyt sanoisi niinkään, on minulla Gareth seuranani", Richard selvensi.

Selventääkseen sanojaan Richard vihelsi pitkän aavemmaisen vihellyksen, joka kaikui kolkosti kiviseinämillä. Samassa varjoista laukkasi esiin suurin koira, jonka Kate oli koskaan nähnyt. Koira oli melkein yhtä suuri kuin hevonen ja sen musta takkuinen turkki loisti samaa sinertävää valoa kuin Richardin mustat vaatteet. "Tämä on Gareth", Richard esitteli koiransa. Koira jolkotti kuuliaisesti isäntänsä luo ja se loi epäilevän katseen Kateen.  "Anna sen haistaa kättäsi", Richard neuvoi. Kate ojensi varovasti kätensä kohti valtavaa koiraa. Koira nuuhkaisi uteliaana Katen kättä ja palkitsi hänet märällä nuolaisulla. Katesta tuntui kuin hän olisi kastanut kätensä jääveteen, mutta hän ei sanonut sitä ääneen.

Richard silitti Garethin takkuista turkkia ja Gareth katsoi uskollisena isäntäänsä. "Tämä uskollinen eläin on ollut minulla niin kauan kuin saatan muistaa", hän kertoi. Kate katseli tätä mykistyneenä, edes kuolema ei voinut hälventää koiran tuntemaa uskollisuutta isäntää kohtaan.